Laitakaupungin puronieriät

Vierailimme toissa keväänä filosofin kanssa eräällä Rovaniemen laitakaupungin purolla, jossa olin kuullut elävän jo 30-luvulla laitetun puronieriäkannan, mutta tuolloin puro lainehti tulvassa, emmekä löytäneet kaloja. Puro jäi kuitenkin kummittelemaan mieleeni ja päätin nyt lähteä ottamaan siitä vielä selvää.



















Hiiviskelin märän kesäisen viidakon kätköissä kulkevan puron rantoja ja uitin perhoa kohdissa, missä epäilin nieriän piileskelevän - ja minne perho oli ylipäätänsä mahdollista saada. 

Kaikkein potentiaalisimmat spotit rantapajukon kätköissä piti jättää suosiolla kalastamatta, jotta en tuhlaisi perhoja oksiin.

Ajattelin että nieriä puree mihin tahansa pikku perhoon, mutta vaihdettuani vaimean alun jälkeen perhoa sain ensimmäisen tärpin.

Muutaman yrityksen jälkeen kala oli kiinni, mutta tippui takaisin veteen nostaessani sitä rantaan. Jatkoin hieromista alavirtaan ja lopulta sain narrattua pinturilla pari pientä kaunista kalaa - ensimmäiset puronieriäni.

























Bongasin myös pintovan kalan ja tarjosin sille perhoa, mutta samalla alkoi ripsimään ja kala lakkasi pintomasta, eikä myöskään kiinnostunut perhosta. Olin miltei varma että se nappaa perhoon, mutta ei napannut. Jännä sinänsä, en pettynyt, vaan olin pikemminkin tyytyväinen siihen ettei niitä sieltä niin vain napsita. Toisinaan myös tällainen tunne voi yllättää pyytäjän.

Puron laulu, pyytäjän vietti ja märän viidakon lapsuuden aikainen tuoksu. Touhu vei mennessään, mutta maltillisesti vain pari kalaa reppuun ja se sai riittää.

Muualla puronieriä valtaa tilaa taimenelta ja sitä pyydetään ronskisti pois, mutta tämän puron nieriäkanta halutaan säilyttää, koska se ei ole tiettävästi levinnyt purosta muualle, eikä ole ilmeisesti aiheuttanut uhkaa alkuperäislajeille. 

Puro näytti kelvolliselta myös tammukalle ja pohdiskelin toki sitä, että olisiko nieriä aikoinaan syrjäyttänyt sen, mutta vaikka näin olisikin, turha tammukan perään on enää haikailla. Ilman nieriöitäkin tammukka olisi ollut varmasti ahtaalla näin lähellä asutusta.  













Palasin kotia tyytyväisenä - mutta myös hieman hämmentyneenä. Yllättävän kirkasvetinen, paikoin sorapohjainen ja sopivasti satumainen puro erikoisine kaloineen kaupungin laidalla oli jokseenkin kiehtova yhtälö.   

Aivan kuin olisin käynyt jossain - ihan muualla.

































Kiitos Kalajumalille

Jigiahvenia Kemijoelta


















Kokeilin ensimmäistä kertaa jigausta ja se osottautui varsin viehättäväksi ja tehokkaaksi kalastusmuodoksi - ainakin ahvenien suhteen.

Olin ollut hieman siinä luulossa, että jigailua harrastetaan lähinnä veneestä, mutta hyvin se tuntui toimivan myös rannalta.

Aivan kuten perhokalastuksessakin, jigailussa täytyy olla tarkka tatsi vieheeseen ja tärppeihin,  mikä tekee kalastamisesta intensiivistä ja saa muun maailman unohtumaan ihan täysin.

Ongelmana on vain se, että tunnit vierähtävät hetkessä ja sitten on taas siirryttävä kalastuksesta elämän muille osa-alueille... mitä niitä nyt olikaan.


















Löysin jigiretkellä myös hyvän vattuapajan. Ahvenia ja vattuja, ei paha, mutta retket ne eivät niin vain lopu, sillä seuraavaksi kiinnostaisi löytää hyvä kuha-apaja.

Kiitos Kalajumalille ja Tapiolan väelle