outsider rider: toukokuuta 2016

Samoilin vaarojen taakse järvelle. Piti lähteä tutkimaan, onko siika vielä rannassa, ja samalla kokemaan alkukesän energiaa.

Riippari niemen nokkaan. Luksuspaikalle.

Kiertelin rantoja, heitin vähän perhoa ja pieni ahven nappasi zuluun. Kun tuli tyven, kauempana alkoi reipas pintominen.

Ihan mosahteli välillä. Ehkäpä isompi ahven, tiiä sitten, mutta en yltänyt edes virvelillä sinne asti.

Kartan syvyyskäyristä kävi ilmi, että pintominen alkoi siitä, missä pitkä ja matala rantakaistale alkoi syvenemään.

Tietääpähän ainakin, mistä ensi syksynä pilkkiä, mikäli ahven on mielessä.

Loikoilin rannan poskessa mäntyä vasten. Tupruttelin piippua ja nappasin huikan Valhallaa.

Metsä lauloi. Hyönteistä jo ilmassa. Jokunen sääskikin. Sorsat suihkivat sinne tänne. Teeretkin vielä pulputti. Tyven järvi ja lukuisat renkaat sen pinnalla. Tiirat iltalennolla.

Auringonlaskun ihanaa purppuraa. Ja miltei täysikuu, joka peilasi itseään vedestä, ja syystäkin.

En olisi ihmetellyt, mikäli paikalle olisi sipsutellut pujopartainen zen-munkki.

No, ei munkkeja, ainakaan ihmisen muodossa, mutta kuin pisteenä iin päälle, yhtäkkiä upea kuikan huuto, läikkyi yli järven selän, kaikui kuin aave vaarojen kainalossa.

Kyllä, siinä oli sitä jotain, ikiaikaista taikaa.

Kuulin kuikan viimeksi Etelä-Suomessa ja siitä oli kulunut jo muutama vuosi. Ihan liian vähän on tullut vietettyä aikaa kesäisillä järvillä, varsinkin öisin, ja tästä olin haaveillut, että kuulisin kuikan kotikonnuilla.

Nyt elän sitä, mistä olen aikaisemmin haaveillut, myöhemmin elän sitä, mistä haaveilen nyt, niin kuin ystävämme Sarasvuo on meille asiaa valaissut.

Se unohtuu helposti, että nykyhetki koostuu aikaisemmista valinnoista ja visioista.

Niistä asioista, mistä on aikaisemmin haaveillut.

Tosin, melko usein tyydyn jo pelkkään fiilistelyyn, sillä olen pannut merkille, että fiilistelyvaihe voi olla joskus kivempi kuin itse toteutusvaihe.

Lisäksi näin voi säästää luontoa, rahaa, vaivaa ja myös aikaa, jonka voi käyttää vaikkapa kotona löhöilyyn, mistä tulee myös joskus haaveiltua, esimerkiksi keskellä työpäivää.

Piippu sammui, alkoi viiletä ja vetäydyin makuupussin lämpöön.

Ja siinä minä keinuin. Riippukeinussa. Ja aikani ihmeteltyä, nukahdin.

Yöllä heräsin kun koskelot mellastivat rantavedessä ja räpistelivät säikähtyneinä pakoon, kun nostin hieman päätä.

Myöhemmin kävin hereillä, kun kuikka kajautti huudon, kunnes taas upposin, unien kultalaan.

Uneni kuin utuista tanssia metsän ja järven ja sen eläinten kanssa.

Heräsin vähän ennen kuutta kun käki kukkui. Jaha, nyt on käki vihkinyt metsän, aatteli vanha kansa keväällä käen ensi kukunnasta ja päästi karjan ulos.

Harmikseni käki kukkui ennen aamupalaa, sillä se tietää huonoa päivää, pahimmillaan koko kesää.

Mutta minä uskon enemmän hyvään, kuin pahaan, ja viritin perhovapaan kohon, painon ja koukun ja menin huolettomana vihellellen mato-ongelle.

Siitä olikin aikaa, kun olin viimeksi tuijottanut kohoa. Ja kivaahan se oli, edelleen. Hieman kiireettömämpää kuin perho tai virvelikalastus.

Jos ei täydellistä, niin ainakin täyttä, meditaatiota järven rannalla.

Kun koho yhtäkkiä pomppi, miltei säikähdin, sillä olin jo sen verran transsissa. Nostin onkea, mato oli kadonnut. Oisko se siika sievästi imuroinut.

Laitoin uutta matoa, mutta ei enää kelvannut. Tuulikin alkoi keinuttaa järven pintaa. Päätin lähteä samoilemaan kotia.