Suuri seikkailu
Löysin ullakolta hylätyn pulkan. Porasin siihen pari reikää, vedin niiden läpi köyden ja kiinnitin sen vanhaan vyöhön. Lastasin pulkkaan muonaa ja rompetta. Sitten rinkan suojapussi päälle ja mustekaloilla kiinni.
Ajoin kairaan - Rovaniemen pohjoispuolelle. Lunta oli satanut päivän pari ja sitä tuli koko ajan lisää. Aurattu tie päättyi ja siinä oli sopiva parkkipaikka autolle. Sattu vanha tuttu siihen, lähti moottorikelkalla näädänloukuille. Mie laitoin mettäsukset jalkaan ja lähin vetämään pulkkaa.
Lunta oli paljon ja pulkan vetäminen tuntui raskaalta heti alkuun, vaikka hiihtelin tasaista tien pohjaa. Hiipi pieni epäilys, mitenköhän selviän salojen halki eräkämpälle. En ollut käynyt siellä aikaisemmin, enkä ollut vielä tehnyt talvista yöretkeä yksin, joten päätin nimetä retken suureksi seikkailuksi.
Seurasin lumenvalkeaa jokivartta. Metsä makasi äänettömänä. Lumihiutaleet laskeutuivat ylleni ja aloin muovautua maisemaan. Nuorta männikköä. Hirvien jälkiä. Kettu oli mennyt näköjään tuosta.
Metsä päättyi hakkuuaukeaan. Ja sitten laaja suo. Kuollutta. Hiljaista. Mustaa. Valkoista. Minä. Pulkka. Ei edes korppeja.
Ja taas metsän sisään.
Päätin viistää poikittain jäätyneen puronuoman yli. Älä ollakaan, jää rösähti jalkojen alta ja aloin vajota veteen. Sukset saivat kuitenkin sen verran kantoa, että pääsin laidalle turvaan. Vesi kerkesi tuskin yltää nilkkoja ylemmäs ja saappaat pitivät veden. Kokeilin sauvalla puron syvyyttä, oli siinä ainakin polven yläpuolelle.
Puronvarsi oli ojitettu ja muutenkin möykkyinen, ja pulkka alkoi mennä vähän väliä kumoon. Välillä se saattoi valahtaa myös puiden juurelle. Takana oli jo kilometrejä, ja jatkuva pakittaminen ja pulkan oikominen alkoi käydä voimille.
Ja hermoille.
Eteen tuli pieni sivujoki, joka virtasi avoimena. Niin, kartassakin luki joki, mutta olin jostakin syystä ajatellut sen olevan pieni puro - tai ainakin helposti ylitettävissä. Piti lähteä kiertämään järvelle, josta joki lähti, ja se tiesi muutamia kilometrejä lisää.
Kaunis pieni jokivarsi. Ei ääniä. Ei eläimiä. Umpihankea ja metsää. Ja taas tasaisempaa. Pulkka tuli kivasti perässä tehden hankeen omaa uomaansa.
Evästauko. Juomatauko. Kartanlukutauko. Onkohan nyt oikea suunta? Pääsenköhän kämpälle ennen pimeää? Onkohan kämpällä puita? Onkohan kämpällä muita? Löydänkö lainkaan koko kämpälle?
Aloin väsyä. Enkä ollut ihan varma sijainnistani. Odotin että saavuttaisin isomman joen, jonka varressa kämppä oli, mutta sitä ei vain kuulunut.
Voi veljet, tulihan se johka, viimein! Olin kerinnyt jo miettiä että pitääköhän se jäädä kuusen alle yöksi ja vilkuillut jo joitakin potentiaalisia tervaskantoja, mihin saisi hyvät tulet.
Lumi pöllysi kun poropariskunta paineli jäätä pitkin. Täällä oli kulkenut myös saukko. Ja olisiko nuo näädän jäljet. Ehkä.
Lopulta valuin kämpälle, sopivasti ennen hämärää. Hyvältä näytti. Kiva pieni hirsimaja. Puitakin oli - jes! Ja jopa sauna, niin kuin minulle oli kerrottu, mutta en uskonut ennen kuin itse näin.
Kiuas heti tulelle. Kairalla jäälle reikä ja vettä pataan ja patakin tulelle. Lopuksi vielä valkeat kämpän avotakkaan.
Asetuin kivasti taloksi ja pororyynäriä hiillokseen. Ai että. Koitin hakea huuliharpulla jonkun syvän hienon saundin, kehnoin tuloksin, mutta sama se sille, sillä kyllä minun kelpasi.
Ja sitten saunaan. Ihan mahtavaa. Täydellinen palkinto pitkän raskaan hiihdon jälkeen. Siellä keskellä kairaa. Vanha sauna. Minä. Öljylamppu.
Ja uskokaa tai älkää, mutta jopa paremmat löylyt kuin Naarman Purnulla, vaikka Männyn Antero on luokitellut ne maailman parhaiksi. Joten, kaikki jotka ovat käyneet Naarman Purnulla, ymmärtävät, että nyt puhutaan löylyistä.
Ja uskokaa tai älkää, mutta jopa paremmat löylyt kuin Naarman Purnulla, vaikka Männyn Antero on luokitellut ne maailman parhaiksi. Joten, kaikki jotka ovat käyneet Naarman Purnulla, ymmärtävät, että nyt puhutaan löylyistä.
Pyllyreikä puhtaaksi papanoista. Sikari ja huurteinen pihaportailla. Äänetön pimeä metsä. Sitten kämpän alkoviin köllötteleen. Ja vielä vähän lisää pororyynäriä, että jaksaa nukkua. Takan räiske. Takan loimu. Lämpö. Rauha. Taika. Uni.
Kairasin aamulla johkan lompoloon muutaman kolon. Pilkin ja meditoin. Hiljaista. Pehmeän hiljaista. Eikä nykynnykyä. Tutkin ympäristöä lumikinoksissa kahlaten. Pari vanhaa latoa. Monenlaisia merkkejä menneisyydestä.
Sukset jalkaan, pulkka perään ja paluumatkalle. Kiersin hieman toisaalta, kuin tullessa. Haistoin jotain ja kohta näin ketun jäljet. Mietin tuliko haju ketusta vai ketun piilottamasta haaskasta. Vai enkö ollut pessyt pyllyreikää huolella.
Kun kulkee yksin kairoja, aistit terävöityy ja luonto avautuu ympärille tarkempana. Se on ihan oma maailma. Tosin, riippuu se siitäkin, millä liikkuu. Moottorikelkalla kokemus muuttuu päinvastaiseksi, koska kaikki aistit menevät täysin tukkoon.
Kuukkeli kelon kärjessä. Toinen lehahti tuonne. Teitä olin jo hieman odotellu. Aina kiva nähdä. Te kun ette kaupungissa viihdy, minkä kyllä ymmärrän hyvin. Täällä teidän on hyvä olla. Kunpa jättäisivät vielä vanhoja metsiä. Noin, tuossa vähän maukasta pororyynäriä.
Isolla järvellä pyrytti lunta. Porasin pari koloa ja pilkin. Ei nykynnykyä. Sukelsin kylmältä järveltä takaisin metsän lämpöön ja rauhaan.
Hiihdin läpi komean vanhan metsän. Kilpikaarnamäntyjä. Hiihdin läpi kauniin laajan suon. Kelon käppyröitä.
Hiihdin läpi komean vanhan metsän. Kilpikaarnamäntyjä. Hiihdin läpi kauniin laajan suon. Kelon käppyröitä.
Hiihdin ja hiihdin. Ja pulkka tuli perässä. Ihan hyvin se tuli, mutta on siinä vielä hieromista. Välillä vähän luntakin kauho keulasta sisään. Mutta ainakin hintansa väärti.
Jokivarresta kuului sirinää. Kaarsin lähemmäs, ja kyllä, kiva pieni koskikara se siellä. Enpä ollut vähään aikaan nähnyt.
Olihan täällä muitakin. Kuukkeli, sielunlintu, ja pyhä koskikara, joka on muuten Norjan kansallislintu. Heitä olin halunnutkin tervehtiä.
Viimeisen kilometrin tamppasin hitaasti ja tuijotin vain tienpohjaa. Lopulta saavuin autolle, rättiväsyneenä, mutta onnellisena.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)