Harjuksen syksy

Syksyllä, kun jokivarret viilenee ja pahin räkkä on ohi,  on erinomaista tehdä harjusretkiä Rovaniemen lähivesille. Olen pannut muutamina syksyinä merkille, että Rovaniemen alueen harjukset pintovat runsaammin loppukesästä ja nimenomaan syksyllä, kuin varsinaisesti kesällä, mikä myös tekee syyspyynnistä mieluisampaa. Tässä syksyn tunnelmia ja hieman laajemmin myös ajatuksia perhokalastuksesta.

Olen saanut kuvassa olevan puun huudeilta useita pintovia harjuksia ja tänäkin syksynä tullessani paikalle, siellä kävi lumpsutus. Tarjosin kaloille pinturia ja huomasin niiden yrittävän sitä, mutta kesti tovin, ennenkuin sain kalan tarttumaan, ja hieman yllätykseksi siiman päässä olikin punasilmäinen särki.

Siinä kun aloin sitten haistella, huomasin että pintomisen tapa oli ehkä jotenkin löysempää kuin se, mitä olin harjuksilta tottunut näkemään, ja särjen ilmeisesti hennomista suupielistä johtuen myös kalan tarttuttaminen oli vaikeampaa kuin harjuksen.

Oli hauska saada ensimmäinen perhosärki, mutta koska olin kuitenkin harjusretkellä, jatkoin särkien valtaamalta paikalta hieman alaspäin, jossa näin ihan rannan tuntumassa renkaan, johon valutin pinturin, ja plop, niin sain harjuksen reppuun.

Kesällä metsässä kulkeminen hiostavassa ilmassa sääskien keskellä on perseestä, mutta syksyllä näitä ihanan raikkaita auringon kultaamia kauniita jokivarsia on hieno astella.

Tosin en väitä, etteikö kesäyöt ja erityisesti kesän utuiset aamuyöt, olisi erityisen hienoja, mutta niihin joutuu joko valvomaan tai heräämään aikaisten, mikä vaatii minulle hieman ponnisteluja. Toivonkin olevani joku päivä se vanha mies, joka herää aikaisten, vaeltaa purolle ja huomaa vain leijuvansa aamun upeassa utuisessa maisemassa, eikä edes muista kalastaa.

Itse tarjoan pinturia yleensä vain täsmätuikkeihin ja mielellään rauhalliseen nivamaiseen virtaan, jolloin voin rauhassa seurata perhoa, mutta harjushan voi kyllä puraista pintaperhoon, vaikka muutoin ei pintoisi, ja myös melko kovassa virrassa. Tässä tilanteessa olimme kalastaneet uppoperhoilla tuloksetta ja vaikka emme olleet nähneet tuikkeja, Jaakko päätti kokeilla pinturia kuohujen väliseen peiliin, ja sieltä se harju nousi perhoon.

Jaakon pinturitärpistä huolimatta pysyin pinnan alla, koska en nähnyt tuikkeja, ja kohta harjus kiinnostui myös vihreästä kuulapäästä. Kokemukseni perusteella näillä kotivesillä harjus on usein ollut kiinnostunut vihreistä kuulapäistä.

Minun on turha yrittää valehdella ettei kalastamisessa ole tärkeintä saalis, vaan joku muu, mikä? Kalastukseni on suurimmaksi osaksi toki retkeilyä, mutta se, mitä kalaa saa, minkä verran ja minkä kokoista, on kuitenkin tärkeintä, jos pitää se tärkein asia valita.

Mutta myös kaikki muu, kuten eväät, luonnon tarkkailu, hiljentyminen, valokuvaaminen, luonnontuotteiden keräily, pukeutuminen, välineiden toimivuus ja niin edelleen, ovat lähes yhtä tärkeitä ja kysymys onkin suuresta kokonaisuudesta missä eri asiat ovat suhteessa toisiinsa.

Joskus joku retki voi olla monelta osin jopa niin hieno, ettei saaliitta jääminenkään harmita. Yleensä olen iloinen jos edes kaveri saa saalista, mutta on tullut myös tilanteita, jolloin kaverin saaliit on ottanut päähän, jos on itse hieronut pitkään tyhjää.

Olen tehnyt paljon hyviä retkiä, mutta myös jonkin verran huonoja retkiä. Niin huonoja, että olen saattanut kalastaa koko päivän tyhjää ja polttaa tupakkaa kuusen alla harmaassa kylmässä vesisateessa ja miettiä miksen ole kotona tyttökaveri kainalossa katsomassa leffaa.

Myös mielialat vaihtelevat eri retkillä laidasta laitaan, mikä on tietenkin melko pitkälle sidoksissa kalan syöntiin. Pitkään jatkunut hiljaisuus alkaa tuntua tylsältä, mutta yhtäkkiä kaikki voikin olla täysin toisin.

Yksi varsinaisen kalastuksen ohessa olevia lempipuuhiani on nykyisin ollut tutkia kotona (hyvän, ja vähän huonommankin oluen kera) netin retkikartoista minulle aiemmin tuntemattomia kohteita ja hieroa uusia retkisuunnitelmia.

Näillä äärimmäisen mielenkiintoisilla tutkimusretkillä ei voi koskaan tietää mitä tulee vastaan. Törmäsimme Huttusen kanssa yhtäkkiä tähän ylläolevassa kuvassa olevaan kaveriin kun olimme ajaneet erästä asumatonta kairaa halkovaa metsätietä kymmeniä kilometrejä. Satuimme olemaan eksyksissä ja saimme onneksi tyypiltä neuvoa.

Aiemmin tuntemattomalle joelle saapuminen se vasta jännittävää onkin. Se miltä joki näyttää ja mitä se pitää sisällään. Ja että mahtaako siellä pintoa?  On myös aina jännä nähdä, miten hyvin paikka vastaa sitä mielikuvaa, minkä on saanut katsomalla paikkaa kartasta.

Pidän erityisesti pienistä erämaisista joista ja puroista, missä on parhaimmillaan jopa satumainen tunnelma, mutta niiden ongelma on kulkemisen ja kalastamisen puolesta monesti kosteat ja tiheäkasvuiset rannat. Olen silti löytänyt muutamia hienoja ja helppokulkuisia paikkoja, mistä voi saada harjuksen tai jopa tammukan, ja joihin palaan mielelläni yhä uudelleen. Mutta se ikuinen etsiminen sitä jokien jokea vie minua yhä uusille kiehtoville poluille.

Aikaisemmin kun tein blogijuttuja kalastusretkistä mainitsin reilusti paikan, mutta nykyään perhokalastus on muotia ja kalastajien määrä on noussut valtavasti, joten parempi pitää paikat salassa.   Jo se, että mainitsee kaveripiirissä jollekin jonkun hyvän paikan, voi levitä aika laajalle.

Olen silti onnekseni saanut huomata, että nykyperhokalastajien vaatimustaso on noussut ja useimmat matkaavat vain pohjoisen huippupaikoille ja Rovaniemen jokivarsilla saa kulkea kaikessa rauhassa. Siihen on toki syynsä, Rovaniemen vedet ovat ränsistyneet lähinnä uiton ja ojituksien myötä, eivätkä vedä vertoja puhtaille tunturivesille tai pohjoisen kirkkaille metsäpuroille, missä ui villi taimen ja harjus, niin kuin täälläkin ennen. Mutta lähivedet ovat paljon helpommin saavutettavissa ja taimenen kadottua harjus viihtyy vesissämme hyvin ja jokivarsilla voi kokea hienoja elämyksiä.

Jos on harjuksen kalastus veressä, niin kuin minulla, sitä aina adaptoituu paikan mukaan. Tunturivesillä päälle 45 cm harjukset alkavat tuntua jo todella hyviltä ja kotipuroilla olen erityisen tyytyväinen, mikäli saan päälle 35 cm.  Päälle 40 cm harjuksiakin on löytynyt. Ylipäätänsä, yksi ruokakala reppuun on aina kiva saavutus.

Kulunut syksy oli poikkeuksellisen lämmin ja harjus pintoi vielä lokakuun viimeisenä päivänä! Nähdessäni yllättäen kalan pintovan ihan rannan tuntumassa jalkojeni juuressa, en jaksanut alkaa vaihtamaan pinturia, sillä olin varautunut larvastamaan niitä kahden painon avulla pohjan tuntumasta, joten otin sitten muutaman askeleen taaksepäin rantatörmälle ja larvastin rannan, josta harjus puraisi.

Olen tässä fiilistellyt pinturikalastusta, mikä tuntuu olevan nyt perhokalastuksessa muotia ja on jopa koulukuntia, joissa suositaan ainoastaan pintureita, eikä larvastukselle anneta arvoa, mutta itse pidän kuitenkin perhokalastuksen monipuolisuudesta, ja voisi sanoa, että nimenomaan nämä ääripäät kiehtovat minua, siitä huolimatta, että kalastan suurimman osan ajasta välikerroksia pupilla ja nymfeillä. Se johtuu siitä, että käytän pintureita vain täsmätuikkeihin, eikä läheskään aina pinno,  ja larvastus taas on fyysisesti pitemmän päälle raskasta ja yksitoikkoista.

Nämä intensiiviset tekniikat kiehtovat erityisesti, koska niissä kalaa pyydetään täsmällisesti ja keskittyneesti siis joko pinnasta tai pohjasta, kun taas välikerroksista kalastaminen tuntuu enemmänkin sellaiselta haeskelulta.

En ole kuitenkaan jämähtänyt pelkästään perhokalastukseen, niin kuin useimmat perhokalastajat. Joidenkin voi olla jopa vaikeaa sulattaa mitään muuta, mikä on tietenkin huvittavaa, mutta ymmärrän sen, sillä en itsekään aikoinaan välttämättä ymmärtänyt asioita, jotka eivät "sopineet kuvaan".

Nykyään olen kuitenkin hieman avoimempi ja kannan repussa mukana myös pientä teleskooppivirveliä, lähinnä haukia ja ahvenia varten, mutta saatan kokeilla myös joitakin suvantoja harjuksen toivossa, mikäli perhoon ei iske.

Ylläolevassa kuvassa oleva harjus nappasi halpaan ruostuneeseen vilkkuun, kun olin sitä ennen haravoinut lompolon eri perhoilla, mutta tuloksetta. Tiesin kuitenkin että siinä on harjusta, joten kokeilin vielä virvelillä.

Pidän monenlaisesta kalastuksesta ja monien eri kalojen kalastamisesta, ja varsinkin pohjoisen vedet ovat ihan oma maailmansa, mutta lähimpänä minua on fyysisesti ja sitä myöten myös henkisesti lähivesien harjuksen perhokalastus.

Nykyään ihmiset matkustelevat perhovapoineen pitkin ja poikin planeettaa, mutta itselleni kalastus identifioituu skandinaaviseen kehykseen. En tiedä tarkalleen mistä se johtuu, mutta ajatus lähteä merta edemmäs kalaan, tuntuu minulle jotenkin vieraalta. Intressi ja ympäristö eivät vain kohtaa.

Kun olen Huttusen kanssa kalaretkellä, on siinä rajoilla, kumpi on tärkeämpää, kalasaalis vai eväät. Ensimmäisenä kun aamulla tavataan ja lähetään ajelemaan kohti metsäisiä puroja, käymme läpi pitkän keskustelun siitä, minkälaisia eväitä olemme pakanneet reppuun.

Yleensä eväisiimme liittyy myös tarinoita ja teemoja. Vanhoja suomalaisia retkieväitä voipaperiin käärittynä, ameriikkalaista länkkäriruokaa tai venäläisiä säilykkeitä. Mitä milloinkin. Pidämme myös huolen siitä, että leiripaikkamme on koko alueen paras, jotta voimme nauttia eväämme mahdollisimman mukavasti.

Kalastuspäivän päätteeksi voi virittää jokivarteen retkiriippukeinun ja nukkua revontulten ja tähtitaivaan alla kuunnellen pimeän yön ääniä, niin kuin me Mirjamin kanssa syksyllä teimme. Riippukeinussa voi myös makoilla ja tutkia jokea, jospa alkaisi pintomaan.

Kalastuspäivän päätteeksi voi myös mennä asuntoautoon ryyppäämään tai istua asuntoauton pihalla tulilla ryyppäämässä, niin kuin me teimme halloweeninä Keiron, Kaijan ja Maijan kanssa.

Kiitos