outsider rider: maaliskuuta 2016

Kalenterissa luki: talviloma. Päässä luki: retkeily, rauha, pilkki, snoukka. Yhtälön ratkaisemiseksi aloitin katsomalla karttaa, mikä on yksi lempi puuhistani.

Periaatteessa, olisin voinut hieroa karttoja vaikka koko loman, mutta sääennuste näytti kivoja keväisiä kelejä, joten ajattelin että ulkonakin voisi piipahtaa.

Poks, olut auki, naps, retkikartta levälleen. Olin jo aikaisemmin silmäillyt Luigin viimevuotista splittipätkää ja inspiroitunut siitä. Tutkin Laajaselkää, mutta huomasin ajautuvani, kuin itsestään, vanhaan kunnon Naarmankairaan.

Saimme kerran Tanelin kanssa yhdestä Naarman järvestä kivasti pikku ahventa ja muistelin, että siinä oli vieressä vaara, jossa voisi olla laskupotentiaalia. Tutkin sitä nyt kartasta, ja kyllä, se näytti hyvältä. Sopivan pitkää ja jyrkkää pätkää - ja ehkä jopa piloulainia.

Okei, miepä lähen sinne.

Paahdoin asuntoautolla hieman jännittyneenä Naarman lumisia ylämäkiä. Mutta kyllä se jakso, turbodiisseli, kun muisti vain painaa kaasua ja ohjata jämysti.

Tien laidassa seisova alokas pysäytti minut laiskasti.
- Mulle sanottii, että täst eteenpäin ei sais mennä, siellä on ammunnat menossa.
- Ahaa, voi piru, siis niinkö tästä tuonne, ei enää pääse?
- No niin mulle sanottiin, että täst eteenpäi ei saa päästää ketää.
- Aivan, ei kai se auta, onhan täällä tätä kairaa. Pittää mennä johonki muualle. Kiitti, moro!

Spottini ei olisi ollut enää kaukana siitä, mutta en halunnut alkaa sotimaan, joten päätin jatkaa rauhan maille. Olihan se ollut kotona lähtiessä vähän mielessä, kun Naarmaan lähtee, että voisi ottaa selvää ammunnoista, mutta luotin rauhaan.

No, se siitä, pääsinhän taas hieromaan karttaa. Mitenköhän, jos ajais tuota tietä tuonne. Katossie, tuossahan vois olla, pikku vaara, jyrkkyyttäkin, ja lampi, järvi ja vielä toinenkin järvi. Selvä peli.

Löysin tien laidastä auratun syvennyksen, sopivasti lammen ja vaaran välistä. Evästä naamariin. Vähän Jimmy Cliffystä kiksejä. Lumikengät jalkaan, lauta selkään ja painamaan.

Aurinko porotti vaaran valkoiseen kylkeen. Ihan kuuli, kun hanki tirisi.

Katselin Naarman laajoja maisemia vaaran päältä. Lauha oli laskenut tykyn puista. Putskusta ei enää tietoakaan. Ihan vain havua vihreänään.

Aina jossakin vaiheessa, se on aika kevään, ja sitä alkaa haistella putskun sijaan kantohankia.

Laskettuani viiva suoraan, tekemättä yhtäkään kurvia, pääsin nipinnapin tielle. Lumi oli tahmeaa kuin Kukka-Mikon lättypannu. Hyvä etten nokalleen lentänyt. Mutta nyt kun pakastuu, jo alkaa juhlat.

Auton takapihalta avautui pieni suo, joka oli täynnä eläinten jälkiä. Oli kulkenut ainakin hirvi, kettu, jänis ja näätä. Tallasin lumikengillä hankea ja vedin pulkassa pilkkiromppeita.

Lammen halkaisi moottorikelkan jäljet. Muuten ihanaa, puhtaan valkoista. Haistelin affenen olinpaikkoja. Tähän, mie kairaan tähän.

Pilkki. Meditaatio. Rauha.
Ja minä istua jökötin.
Ja aurinko.

Mutta sitten se alkoi, sota. Ratatattatatatatatattataa! Jossakin ammuttiin isoa sarjaa, ja kohta kaksi helikopteria kaarsi lammen yli peräkkäin. Ei voi olla totta. Alkoi samalla Naarman Iso-Riipijäkin puhaltaa. Ei se tykkää sotahommista.

Poikkesin järvellä, mutta Riipijä repi lakkia päästä ja hyvä että pystyssä pysyin. Tykit lauloivat, helikopterit kaartelivat pitkin Naarmaa ja viilsin sormeni auki kairan terään.

Meininki meni kaoottiseksi. Päätin vetäytyä takaisin lammelle ja hakeuduin sen suojaisimpaan poukamaan.

Veripisarat kristallihangella. Kermajäätelöä kevät. Korppi heilahti taivaalle. Kertoi kuulumiset. Ja katosi aurinkoon.

Porasin useita koloja. Sinne ja tänne. Mutta ei nykynnykyä. Ei yhtään mitään. Ihme homma. Missä ne Naarman pulleat rasvaiset affenet. No, onhan niitä ennenkin haettu. Liekkö Wallenius onkinu kaikki. Vai onko se tuo pohjoisen Iso-Riipijä.

Päätin jatkaa hämärän rajalle, sanotaan, että silloin voi tulla voimakas syönti, ja ainakin joskus perhokalassa sen itsekin kokenut, kun harria tullut ihan siimana.

Ja mikäpä minun oli siellä. Kiva pieni lampi.
Kauempaa kantautui välillä vielä sodan melskeitä, mutta en kiinnittänyt niihin enää huomiota.

Vaihdoin pystärin tasapainoon. Älä ollakaan, heti iski! Hauska, ihan yhtäkkiä, koko hiljaisen päivän päätteeksi. No voi persse, sehän irtosi miltei samantien.

Uudestaan. Eikö ota enää. Ei, ei taia ottaa.

Porasin vähän matkan päähän toisen kolon. Veljet, nyt taas puras! Vedin siimaa ylös. Katossie, hauki heilahti jäälle. Naarman kirkkaiden vesien kirkas hauki ja elämäni ensimmäinen pilkkihauki.

Kumarsin Kalajumalille.

Kokeilin vielä muutaman kolon, mutta ei tapahtunut enää mitään. Sininen hämärä kasasi ruskoa taivaanrantaan. Tähdet, yksi kerrallaan, räpsähtivät levälleen. Perkkasin hauen.

Vielä pimeälläkin, helikopterit kävivät kaartamassa auton yllä ja tykeistä kantautui joitakin sarjoja. Mutta kyllä se siitä alkoi rauhoittua. Ja minä olin yhä hengissä.

Sytytin rauhanpiipun ja revontulet alkoivat loimuta tarunhohtoisen Naarmankairan taivaalla. Napsautin oluen auki, paistelin haukea iltapalaksi ja sometin kuulumisia.

Uusi päivä. Retkikartta levälleen ja kylkeen aamuinen earl grey. Katossie, tuossahan olisi tuo johka lähellä, mistä sain joskus pari tammukkaa.

Kyllä, tänään voisin kaivaa perhovavan talviteloilta ja käydä suoristelemassa siimoja. Nyt kun on yhtäkkiä lämmennyt, tiedä vaikka fauna olisi herännyt.

Kokeilin hieman puulia. Ja loppuliukua. Ei näkynyt hankikorreja. Eikä merkkiäkään kaloista.

Mutta joki lauloi. Siinä on sen taika. Joen laulussa. Ja siinä on aina hyvä olla.

Aurinko alkoi kaivautua pilvien takaa. Nyt voisi istua taas pilkillä, joten siirryin järffen puolelle. Iso-Riipijä puhalsi edelleen kovaa, mutta töyrään takaa joen suulta löytyi suojaisa paikka.

Useita koloja. Pystäriä. Morria. Tasapainoa.
Mutta ei nykynnykyä.

Jatkoin ihmettelyä, että eikö edes kiiskeä. Mutta aurinko paistoi. Ja pikkulinnutkin kävi tervehtimässä. Sodasta ei kuulunut enää mitään, vain yksi armeijan tiedustelija hiihti ohi.

Autuasta oli, vain istua, juoda teetä, syödä välillä vähän eväitä, ja röyhäyttää savut rauhanpiipusta.

Nyt jysähti. Kiskoin ylös, taitaa olla jopa isompi kuin eilen. Ei näy vielä, helekkari, pitiki irrota ihan lopussa. Kolo oli sohjossa, enkä kerinnyt edes nähdä mikä se oli.

Tässä joen suullahan se saattoi olla mikä tahansa - iso ahven, siika, miksei harjus tai jopa taimen. Tai sitten se oli taas hauki.

Jatkoin kalastelua. Lisää koloja. Hiljaista. Mietin mikä se menetetty kala mahtoi olla. Mietin ja mietin, mutta turhaan, sillä en saisi sitä koskaan selville.

Nyt nypyttelee. Kiiski, tulihan sieltä sentään pikku kiiski.

Palasin vielä lopuksi ottikololle. Hetkinen, mikä se tuolta reiästä sohjon alta kurkkii? Näyttää kalalta, siis sehän on hauki. Ihan oikea hauki. Ja hauki on kala.

Voi veljet, tämä se siis oli, jämähtänyt reikään koko ajaksi. Ei ollut onnistunut solahtamaan enää takaisin. Vähän mutkalla siinä. Haukiparka.

Ei tehnyt mieli työntää kättä suoraan hauen suuhun, mutta kokeilin varovaisesti pään yläpuolelta. Hauki valahti hieman alemmas, mutta ei vieläkään järffeen asti.

No, laitoin hanskan käteen ja tempasin kalan jäälle. Siihen se retkahti, hyvä hauki, isompi kuin eilen.

Jes, eipähän jäänyt sittenkään kaivelemaan, että mikä kala se oli. Ja opin ainakin sen, että jos pilkkikala irtoaa, käsi kannattaa työntää perään.

Ei muuta kuin hauki olalle ja mökille saunan lämmitykseen.